Minulta vaadittiin särkyneistä astioista maksua. Koko joukko kiertyi ympärilleni, korvani vinkuivat ja nyrkit jyhmivät niskaani. Lopulta kuulin vaan jotain huminata ja sitten en tiennyt mitään.
Aamuyöstä heräsin pimeässä ja ahtaassa kopissa. Ilma löyhkäsi siellä kauhean pahalta. Kuulin ensin körinää, sitten joku heräsi ja kiroili. Vihdoin kuului yökkimistä. Jotkut kyselivät toisiltaan mistä syystä kukin oli tänne joutunut. Useimmat sanoivat olleensa vähän ryypyksissä ja sitten poliisin tarttuneen joutavasta syystä kiinni. Ei niissä kenessäkään paljon syytä ollut.
Minuakin alkoi ellottaa ja yökittää. Toisenkin ja kolmannen kerran.
Kylmä hiki nousi otsaani ja silmäni vetistyivät aivan kuin itkusta,
vaikk'ei se itkettänyt, senkuin ahdisti vaan muuten kovasti mieltäni.
Kylmiä värähdyksiä tuntui ruumiissani.
Jyrisytin nyrkilläni kovasti kopin ovea.
— Avatkaa ja päästäkää ulos täältä ennenkuin tapatte tähän lokaan!
Ei vastausta.
Jyrisytin uudelleen ja ankarammin.
Jo kuului kahinata ja sitten murinaa.
Lopulta avattiin ovi ja minut otettiin ensimmäisnä tutkintoon. Komisarius sanoi, että olin yörauhan häiritsemisestä viety putkaan. Luvattiin päästää vapaaksi, jos voin todistaa kuka olin. Minun piti etsittää kaupungista vaimoni todistamaan minua miehekseen. Hän tuli ja toi mukanaan hihhulisen kauppiaan, joka poliisille todisti, että olen se ja se rehellinen työmies.
En tiedä miltä mahtoi vaimostani tuntua, kun minut sellaisilta jäliltä löysi, mutta kyllä minä silloin häpesin. Häpesin näkyä ihmisille ja ennen kaikkia omalle vaimolleni. Hän läksyttikin minut hyvän omaksi, että kyllä tuntui happamelta, mutta ansaitultakin. Sydän syttä, mieli tervaa; silmä synkkä, tasku tyhjä — niin oli tilani silloin. Kaikki rahani, neljäkymmentä kahdeksan markkaa, olivat häviössä.