Siinä juodessani ja syödessäni lämpisin ja vereni tuntui juoksevan niin vilkkaasti. Johtui silloin mieleeni, että pitäisi sentään käydä tervehtimässä Jukkaa, jonka piti nyt olla kaupungissa. Hän oli niin hyvä poika ja olipa hän rakastanut lastani — kenties rakasti vieläkin. Sitä poika rukkaa en voinut jättää näkemättä.
Kun tietäisi missä hän asuu.
Vieressäni istui nuori seppämies. Hän tarjousi 50 pennin maksusta minulle oppaaksi. Läksimme Jukan asunnolle. Mutta hän ei ollutkaan kotona eikä työpaikassaan. Siellä sanottiin, että hän oli tullut pahasti kipeäksi ja mennyt sairashuoneelle. Siellä hänet tapasin. Niin kurjassa tilassa! Katkerasti valitti hän, että oli kovan onnensa takia ruvennut rajusti juomaan. Humalassa sanoi hyvien toverien seurassa eksyneensä huonoon paikkaan, josta sai ilkeän taudin. Sitä hän nyt poti, loikoi hervotonna ja silmäeli laimeasti minuun. Näki edessään vaan toivotonta tulevaisuutta — niinkuin minäkin. Ja mitä oli minusta lohduttajaksi! Ajattelin vaan, että tuskin loikoisi nyt kaunis Jukka kalpeana tuossa, joll'ei lapseni olis eksynyt. Niistä emme sentään hiiskuneet mitään. Kyyneliä pusertaen jätin laihtuneen pojan hyvästi. Katua kävellessäni olin niin kirousta täynnä, että olisin tahtonut polttaa koko rupisen maailman poroksi.
Mutta vielä samana päivänä piti minun itseni palaa poroksi. Sepän seurassa viehätyin poikkeamaan kapakasta kapakkaan. Elämään suuttuneena ryypiskelin sepän kanssa vähän paikassaan. Niin hartaasti vetelimme, että liikutuksesta pehminnyt mieleni likosi aivan tahdottomaksi: se solui mihin sitä vaan sujutettiin. Alkupäästä molemmat yhtenä suuna moitimme maailmaa, että se oli vinossa ja valta väärillä ihmisillä. Emme silloin huomanneet, että itsessämmekin oli jotain kieroa.
Niin tuli pimeä ilta. Muistan hämärästi kuinka käydä hoipertelimme syrjäistä katua. Sen varrella näkyi matalia rakennuksia ja perimpänä vasemmalla isompi talo, jonka ikkunoita peitti luukut, vaikka sisältä kuului hälyä ja peliä. Joukko ajuria hevosineen ja ajoneuvoineen vartoi talon portilla; mikä torkkui istualtaan seinuksella, mikä kuskilaudalla nuokkui. Poliisimieskin liikkui ja vakoili siinä lähellä. Seppä sanoi, että tämä oli se "iso paikka", se kieron sivistyksen ulkotalo.
Seppä koputti ovea ja meidät päästettiin pimeän eteisen läpi sauhuiseen saliin, jota katossa suuri kaasulyhty valaisi. Minä arastelin ovessa, mutta seppä kiskoi minut rohkeasti peremmälle. Humalaisia miehiä ja naisia hyppiä keikisteli lattialla. Niiden välitse tunkeuduimme pöydän luo oikeanpuoliseen peränurkkaan. Siihen istuimme sohvalle. Meitä vastapäätä ovipuolella vingutti pieni, sokea mies viulua; hänen kelmeä, noin kahdentoista vuotias poikansa veteli isoa romoviulua. Huomasin sen verran, että tiesin missä oltiin. Ja tuon pienen pojan läsnäolo loukkasi minua syvästi. Lienenkö siinä ollut oikeassa.
Toverini kutsui pullon viiniä. Sitä juodessamme yhtyi meihin kaksi naista, jotka ilmestyivät salin viereisistä huoneista ja koettivat tehdä meille lystiä. Muistelen kuin untani.
Sitte kun hyppy taukosi, asettui joukko kukin pöytiensä luo istumaan. Toiset menivät viereisistä ovista sisään. Joku naisista otti soittajapojan syliinsä, hyväili ja koplaili sitä. Sill'aikaa humalaiset miehet juottivat sokealle isälle lasin toisensa jälkeen, että onneton mies lopulta kukertui nurkkaansa.
Minua vimmastutti pojan kohtalo. Menin hänen luokseen tarjoten rahaa ja vaadin, että hän heti lähetettäisiin yön halki kotiinsa.
Mutta muutamat miehistä pilkkasivat minua ja väittivät, että pojan oli oikeus ansaita työllänsä rahaa ja iloita seurassa niinkuin minunkin. Pöheä emäntä selitti pojalla olevan kotona viisi pienempää sisarusta, jotka tarvitsivat elatusta. Jollakin pitää isän ja vanhimman veljen ansaita. Kun en hellittänyt vaatimustani, yhtyi koko joukko minua ahdistamaan. Siitä rajustuin, iskin nyrkkini pöytään ja löin pullot sekä lasit sirpaleiksi. Sillä tunsin ankaran vimman sisässäni.