Näin hänessä valkeuden, itsessäni pimeyden. Minä huokaelin syvästi, mutta harhaelin kuitenkin. Hän eli kuin oikea ihminen ja teki työtä.
Niihin aikoihin tuli siihen kylään Helsingistä nuori neiti, jota sanottiin opettajaksi ja raittiuspuhujaksi. Hän piti keskievarissa puheen. Kansaa kokoontui suuri, kuusi neliösyltä lavea postitupa täyteen. Kello kahdeksan sunnuntai-aamuna alkoi meno. Virren veisattua luki puhuja Esaian viidennestäkymmenestä viidennestä luvusta sen paikan, jossa kehoitetaan jumalatonta hylkäämään tiensä ja pahantekijää pahat ajatuksensa ja palajamaan Herran tykö, niin hän armahtaa. Sitä hän selitti naisen hienoudella ja lempeydellä, ett'en voi sanoa kumpi minuun enemmän vaikutti, sana vaiko puhujan olento ja tapa. Hämmästyneenä seisoin ja kuuntelin kuin kuvapatsas. Jumalan voimakas virta tuntui vyöryvän kuin koski sydämmeni kiviroukkion yli. Mutta se oli ohikulkeva, hetkellinen armonvihuri, joka puhalti ja välähti yöni halki. Sen mentyä minä taas lakastuin pölyyn kuin riepu, jota tuuli oli tuokion kohottanut ja sitten viskannut lokaan. Niin näkyy käyvän tuhansien ihmisten liikutuksille ja innostuksille, milloin ne eivät perustu omantakeiseen vakuutukseen ja vilpittömään tahtoon, senkuin johonkin ihastusta herättävään puhujaan tai johtajaan.
Siinä kylässä etsielin henkeni heimolaisia, joiden kanssa olisin voinut seurustella kuin ystävien, sillä yksinäisyys rasitti minua. Nuorta Paavoa minä välttelin, vaikka näin selvästi, että hän halusi nostaa minua. Hänen elämänsä nuhteli liian terävästi omaatuntoani.
Niin tutustuin ikäiseeni mieheen, räätäli Linkoseen ja hänen vaimoonsa Miinaan. Hekin olivat aikoinaan tehneet lupauksia seurata Herraa, mutta eksyneet samalle tielle kuin minäkin. Meillä oli niin paljon yhteistä, että hengensukulaisuus liitti meidät likemmiksi kuin mitkään lihaiset sukulaiset. Monet hetket istuimme kolmen kesken olutlasin tai viinaryypyn ääressä. Siinä juttelimme paljon entisestä elämänsulosta. Ryyppy virkisti mieluisia muistoja ja tunne herkutteli niillä kuin vanhan suvituulen mainingilla. Mutta juttelimme lankeemuksestakin, varsinkin ryyppyjen alulla, ja hankkeistamme vielä nousta — sillä se mieli meillä aina pysyi. Yhdessä moitiskelimme nykyistä tilaamme, mutta yhdessä myös jatkoimme hummaavata elämää. Meillä oli kuitenkin lämmintä mieltä jakaa toisillemme. Ja sitähän ihminen kaipaa ja sinnepäin hän kallistuu mistä lämmintä säteilee, luonnollista lämmintä eikä teeskeltyä. Useampi varmaan kuihtuukin maailmassa lämpimän kohtelun kuin leivän puutteessa.
Naapuritalon pojalla oli myöhään syksyllä häät, joihin meidätkin kutsuttiin. Mutta hää-iloihin ei meissä enää ollut kylliksi mielenraittiutta. Senvuoksi teimme kolmissa liiton pysyä niistä poissa. Kuitenkin halusimme viettää sitä iltaa iloisesti. Senvuoksi päätimme ostaa pullon viinaa, keittää kattilan kahvia ja salpautua sisään minun majassani niitä nauttimaan.
Linkonen itse oli matkustanut asioilleen kirkolle ja palasi sieltä kello viisi iltapuolella juuri kun hänen vaimonsa ja minä olimme ensi ryypyt kallistaneet. Tupaan tullessaan hän nauraa hohotti:
— Vai jo teillä, sen riivatut, taas alkaa kalaassi! Vieläkö minullekin riittää?
Kolmikannassa kun sitä siinä ryypiskelimme, niin jo rupesi viina loppumaan. Silloin astui kylän tunnettu viinasaksa sisään. Linkonen vasten kieltoani osti siltä puolen kannua viinaa. Minäkään en tahtonut olla Pekkoa pahempi, vaan ostin puolestani toisen puolen kannua. Ja kun viinasaksa yhtyi seuraan, tahtoi hänkin puolestaan panna pullon pitoihin. Neljässä niitä viinoja sitten illan pitkään peittosimme.
Mutta mont' on juonta juopuneella, vaan ei yhtään hyvää. Vaimo höyrypäissään lähti pimeään ja pakkaseen ulos hoippimaan, Linkonen meni viinasaksan taloon ja viinasaksa sekä minä menimme häätaloon. Tuskin meistä kukaan tiesi mistä syystä niin teki.
Häätalossa tarjottiin meille uusia höyryjä. Siellä illan ilohumussa kului aika myöhään yöhön. Nyt muistan sieltä vaan hämäriä varjoja himmeän valon ja tupakansavun seasta.