Viinakauppias korjautui sieltä kotiinsa ja minäkin läksin asunnolleni päin hoippimaan. Mutta syys-yö oli pimeä, silmäni sameat ja askeleeni horjuvaiset. Miten lienenkin kävellyt ja eksynyt, moiskauksen vaan muistan enkä muuta. Jälkeenpäin kerrottiin, että häätalon nuorempi poika oli minut, tajuttoman miehen, nostanut savikuopasta ylös. Itse olin sitten kömpinyt Linkosen oven taaksi ja siihen jääkalikaksi kyyristynyt.
Kun viinakauppias oli mennyt kotiinsa, tapasi hän siellä ystäväni Linkosen. Mitä se lie Linkonen siellä sanonut tai tehnyt, että heille oli syttynyt riita, jossa viinakauppias oli lyömäisillään Linkosen kuoliaaksi. Onneksi oli eräs naapuri riistänyt murhaajan kädestä kirveen, ettei lyönti osunutkaan mieheen.
Naapurinmies talutti raivostuneen ystäväni kotiin. Ovea lähetessään he kompastuivat minuun. Linkonen oli huudahtanut:
— Sen vietävän kuliläjäkö siinä on!
Vasta sisällä johtui heille mieleen palata tarkastamaan kuliläjää.
— Paavo veli, piru vieköön, onkin! kiljahti Linkonen. — Ja se on kuollut, kuollut, kuollut tarkkaan!
Sitten olivat raahanneet minut sisään. Siellä oli Linkonen ajanut vaimonsa sängystä kaikki makuuvaatteet lattialle. Oli sitten peittänyt minut tyynyihin, matrassiin ja lakanoihin, ja sanonut:
— On se vaimo niin monta ryyppyä Paavolta nielaissut.
Sill'aikaa hänen vaimonsa oli oma poika laahustanut nurmelta minun asuntooni, että vaihdoksissa vietettiin tuota jumalatonta syys-yötä. Poika oli silloin ääneensä itkenyt — siivo poika ainakin vielä siihen aikaan.
Mutta siinä lattialla suli jäätynyt savivesi vaatteistani ja ruumiistani irti; se valui kuin synti Miinamuorin makuuvaatteihin.