Katselin käsivarsiani ja rintaani, niin huomasin olevani täynnä haavoja. Muuten olin hyvin keveän ja uuden makuinen. Leuvastanikin oli parta kuin tuuleen pyhälletty. Voimaton olin, mutta puhtaissa vaatteissa lepäsin vuoteella solakan Miinamuorin kunniaksi. Pari raskasmielistä viikkoa kesti siinä levätä ennenkuin taas jaksoin tarttua työhön.
Siinä johtui mieleeni, että antaa se elämä kulkijalleen monetkin kylvyt eikä vaan tahdo sittenkään paha verestä lähteä — milloin lähteneekin.
Kivuistani en omaisilleni mitään kirjoittanut. Häpesin kirjoittaa. Linkoset muistivat minua usein sairaanakin ollessani, kohtelivat aina ystävinä. Mutta talven kuluessa kaipasin yhä enemmän lastani, vaimoani, kotiani.
Niin kului syystalvi ja tammikuukin loppupuoleen. Ajatuksiini vaipuneena muistelin yhtenä iltana myöhään omaisiani, joista en ollut pitkiin aikoihin mitään kuullut. Lamppu vielä paloi pöydällä enkä luullut nukkuvanikaan, vaikka nojasin kyynärpäätäni pielukseen. Yht'äkkiä näin tyttäreni astuvan ovesta. Jalat polviin saakka paljaina, rukoili hän: "Isä, isä, minulla on vilu, peitä minua!" Ja minä peitin hänen paljaita jalkojaan — se oli vaan näky!
Kun siitä heräsin, ulvoi myrsky ulkona, lunta pyrytti ja tuuli vingutti aidanseipäitä.
Seuraavana aamuna toi ystäväni Linkonen minulle postista kirjeen, jonka päällekirjoitus oli tyttäreni rakasta käsi-alaa.
Puolitiehen sitä luettuani raukesin kuin huumaustilaan, huutaen: — Tyttäreni on petetty, tyttäreni on petetty! — Minä läähätin ja henkeäni ahdisti tuskallisesti. En uskonut enkä odottanut enää miltään taholta muuta kuin petosta ja vääryyttä. Kuitenkin rauhoituin sen verran, että luin kirjettä edelleen.
Pitemmälle lukiessani mieleni yhä enemmän asettui. Tuskantunne vaihtui vähittäin mielihyväksi, sulotunteeksi, joka vuorostaan kohosi kohoamistaan.
— Jumala heitä siunatkoon! huusin minä kirjeen lopussa ja raskas taakka tuntui pudonneen sydämmeltäni.
Todellakin! tyttäreni pyysi isänsä lupaa ja siunausta avioliittoonsa nuoren sahanhoitajan kanssa.