Kirjeen lopussa oli myöskin sulhasen omakätinen luvanpyynti, joka pakotti minut uskomaan asiasta totta.
Mieleni hehkui ilosta. Luulen, että minusta olis silloin lähtenyt säkeniä, jos joku olis koskettanut. "Jumala heitä siunatkoon!" kaikui sisässäni aina uudelleen.
Seuraava posti vei lapsilleni lupakirjeen.
Siitä hetkestä sarasti uusi päivä minussa. Halusin nyt pelastua törkeyden vallasta. Tyttäreni oli kadonnut, jopa ikäänkuin kuollutkin minulta ja nyt olin hänet löytänyt jälleen. Kun lapseni oli löytänyt rakkauden, halusin minäkin elää rakkaudessa. Tähän asti tuskin kukaan välitti minusta enkä minäkään kenestäkään. Käänsin kylmän kylmää vastaan, vaikka se tuottikin tuskaa sisässäni. Nyt tunsin koko olentoni liittyvän elävällä siteellä muihin ihmisiin ja minussa alkoi taas värähdellä uusia virtauksia. Sisässäni heräsi vilpitön pyrkimys, jota sanoisin rukoukseksi, että petomaiset haluni puhdistuisivat ja ihmistyisivät; että Jumala muuttaisi minun pahan luontoni hyväksi ja kesyksi.
Ikäänkuin sydämmeni toisesta laidasta kajahti vastaus: "Elä sure, Paavo, koska jaksat vielä rakastaa — sinä elät! Rakkaus ilmaisee elämää niinkuin tuli palamista. Sinä olet taantunut kauas ja eksynyt syvälle, mutta varmaan sinussa oli niin paljon raakaa törkyä ja kuonaa, joka piti purkautua ulos. Kenties on sitä paljon vieläkin. Mutta ehkä voit vast'edes antautua keveämmin oikealle ja hyvälle." — Tunsin, että minuun oli tarttunut jotakin keskievarin Paavosta.
Aika kului kevätpuoleen. Paljon sain silläkin ajalla tutustua vanhoihin
vikoihini. Elämänmuutos ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin mielenmuutos.
Olin liian heikko noudattamaan vanhoissa seuroissa uusia elintapoja.
Milloin tullenkaan siinä kyllin väkeväksi.
Keväällä otin Vammelsuun kylästä hellät jäähyväiset. Viimeisen kerran puristin silloin Linkosen Jussia ja Miinamuoria kädestä. Sinne ne hyvät ystävät jäivät. Keskievarin Paavoa en mennyt hyvästi jättämään; häpesin hänelle enää näyttäytyä, sillä tiesin hänen sydämmensä kipeäksi minun tähteni. Hänen luonnettaan ja mielialaansa en ole unhottanut.
Jo kauan sitten oli vävyni kirjoittanut ja kutsunut minua luoksensa. Jo kauan olin itsekin ikävöinyt lapsiani nähdä, olivatko onnelliset ja miltä näytti se vävymies. Sahanhoitaja hän oli Savossa ja sinne minun piti mennä.
* * * * *
Eräänä sunnuntai-aamuna pääsin perille, sen virtavan kosken partaalle, jossa vävyni kotoili. Vesi koskessa kohisi niin reimasti ja vapaasti; se riensi rohkeasti matkansa perille, ollenkaan huolimatta mitä siellä kohtasi. Auringon säteet antoivat joka pisaralle iloiset silmät, joka hyökylle valoiset kasvot. Rannan pensaatkin heristivät jo ilmoille hiirenkorviaan ja linnut lauloivat äsken heränneen luonnon aamuvirttä, säestivät virran rohkeata vauhtia. Pölkkyparvi siellä kosken niskalla odotti viimeistä laskuaan.