Niinkuin luonnossa niin kyti nyt mielessänikin uudelleen herännyt uskallus ja elinhalu, lähestyessäni vävyni siistitekoista asuntoa. Punaiseksi se oli maalattu ja valkeat ikkunanlaudat, niinkuin usein maalla on tapana. Hiekkaisella pihalla kohotti siellä täällä ruohontutkain päätään. Muutamia koivujakin ja petäjiä oli siihen aikoinaan jätetty kasvamaan. Tuulen henkäyksistä tohahteli vielä vankka hirsimetsä ympäristöllä. Siellä metsässä käki ensi kertojaan kukahteli. Se kukkueli niin hartaasti, niin omituisesti, että se tuntui herättävän sekä kaipausta että toivoa.
Siinä kartanolla jo kohtasin vaimoni vähissä aamuvaatteissaan. En ollut häntä koko vuoteen kohdannut. Sill'aikaa kuin uskonveljet olivat minut hyljänneet, maailma oli minua tylysti kohdellut ja omasta lapsestanikin olin täytynyt luopua, oli hän ollut minun ainoa luotettava ystäväni kaikissa vaiheissa. Ennen en ollutkaan osannut häntä niin kalliina pitää kuin näinä kovina aikoina. Nytkin avasi hän minulle ensiksi sylinsä ja molemmat itkimme. — Se itku tuntui niin hyvältä.
Sitten vei hän minut huoneesen, jossa heltyneenä syleilin tytärtäni. Niin hartaasti syleilin kuin isä muinenkin sitä, joka oli kadonnut ja löydetty jälleen. Mutta minä olin myöskin löytänyt oman itseni.
Vävynikin, Martti nimeltään, tervehti minua lämpimästi ja asetti minut keinutuoliin istumaan. Pani sitten pitkävartiseen piippuun kartuussia, toi piipun minulle ja sytytti tulitikusta palamaan. Tarkastelin häntä sill'aikaa ja huomasin, että oli keskikokoinen, vaaleahko mies, jonka ystävälliset kasvojen piirteet minua hyvin miellyttivät. Hänen ruskeat silmänsä muistuttivat minulle jotakin tuttua, mutta en aavistanut ketä.
Piippu oli juuri syttynyt, kun tyttäreni kantoi toisesta huoneesta minun syliini kauniin vastasyntyneen poikalapsen. Se niin liikutti mieltäni, ett'en kotvaan aikaan pystynyt sanoiksi. Suuret kyyneleet vaan valuivat alas harmaalle parralleni ja siitä rinnoilleni. Minä olin vaan pelkkää rakkautta ja ihastusta että en osaa sitä sanoilla kuvata. Olin mielestäni niin valmis sillä kertaa kuolemaan. Elämäni kaikki kurjuudet ja loukkaukset tuntuivat tuossa lapsessa sovitetuiksi. Ajattelin, että eikö lie vanha Siimeon temppelissä Messiaslasta hyväillessään tuntenut sydämmessään jotain samallaista.
Sen päivän iltana oli minun kestettävä vielä järkyttävämpi kohtaus. Kun teet oli juotu ja iltanen syöty, otti vävyni ja tyttäreni minut väliinsä ja taluttivat pieneen kammariin rakennuksen kolkassa. Siellä oli kaikki niin siivoa ja hiljaista; himmeä lamppu vaan pienellä pöydällä, vuoteen vieressä, valaisi huonetta. Sängyssä lepäsi kalpea, noin viidenkymmenen ikäinen nainen; suuret ruskeat silmät vaan leveän otsan alta säteilivät; ne levittivät lampun hohteessa sairaan kasvoille niin ihmeellistä valoa. Se ei ollut kuumeen hehkua — olihan sairas varsin rauhallinen; se näytti kuin olisi vuotanut jostakin kaukaa ja kuitenkin se säteili sairaasta itsestään.
Heti nuo kasvot nähtyäni tunsin minä outoja väreitä ruumiissani.
— Tämä on äitini! lausui vävyni; hän on jo pitemmän aikaa sairastanut, ja Miina on häntä uskollisesti hoitanut.
— Äitisi! — Karuliina! huudahdin minä ja lankesin polvilleni vuoteen viereen, tarttuen sairaan viileään käteen. Siinä itkeä tyrskin, ett'ei tuokioon tahtonut lähteä sanaa suustani.
Vävyni äidissä olin nyt löytänyt entisen oman Karuliinani.