— Anna minulle anteeksi, rakas Karuliina! rukoilin lopulta. — Anna anteeksi mitä olen sinua vastaan rikkonut!
— Ole rauhassa, Paavo! viihdytti minua tyynesti sairas. — Kaikki on sovitettu: sinä olet löytänyt minut ja minä sinut — lapsissamme. Minulla on elämänilta käsissä, mutta se on sen päivän ilta, jonka laskussa sarastaa ihanampi aamu.
— Näen jo sen kajastusta otsallasi, lausuin minä.
— Olen elänyt Jumalassa ja Jumala minussa, jatkoi hän. — Isä on kirkastanut itsensä minussa niinkuin hän oli kirkastettu Kristuksessa, vapaitten lasten esikoisessa. Me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä, sen on Kristus ihmisille ensin julistanut. Mutta orjuudessa pilattu luonteemme estää meitä lapsenoikeutta omistamasta ja luottamuksella antaumasta sille vapaudelle, joka on Isässä. Ihmissuku ei ole kypsynyt kuin osittain. Mutta Isän kaikkiin luotuihin ylettyvä rakkaus toteuttaa lopultakin itsensä jokaisessa!
Hänen henkeänsä rupesi ahdistamaan ja hän ryki kovasti.
Minua hämmästytti hänen selkeät ajatuksensa asioista, joista minä olin joskus vaan vilauksella aavistanut.
Vävyni nosti minulle tuolin sängyn luo jalkapuoleen. Hän ja tyttäreni jättivät meidät kahden.
Juttelimme paljon uskonnon-asioista myöhäiseen yöhön asti. Minä kertoelin peittelemättä kirjavan elämäni vaiheet — lapseni haaksirikkoa en hentonut kertoa.
Karuliinakin kertoi lyhyeen ja katkonaisesti, miten oli Puhoksen tehtaalla palvellessaan joutunut naimisiin tehtaan sepän kanssa. Siitä aviosta oli syntynyt yksi ainoa poikalapsi. Sitä kouluttaakseen olivat lähteneet etsimään työtä kaupungista ja tulleet lopulta Tampereelle. Siellä oli poika pantu kouluun. Mutta kun isä tapaturmassa kuoli konepajan rattaan väliin, niin piti pojan heittää koulunkäynti kesken ja etsiä palvelusta. Niin oli hän joutunut vanhalle sahanhoitajalle apulaiseksi. Sen kuoltua uskoi sahan-omistaja paikan hänelle.
Tampereella, syvien hengellisten liikkeitten keskellä, sanoi Karuliina hengen-elämänsä suuresti kehittyneen.