Lapsiin tultaessa vakuutti hän, että kyllä Isä on toteuttava heissäkin itsensä. Jolloinkin ja jossakin se on tapahtuva, sillä Isä rakastaa yhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä, koska hän asuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ihminen. Jumala, joka kesyttää, nostaa ja vapahtaa, ja ihminen, joka milloin villisti vastustaa Jumalan vaikutusta, milloin antautuu sille ja niin kesyttyy, vapahtuu ja kirkastuu. Mutta ainoastaan vapaa, omasta vakuutuksestansa antautuminen on Jumalan silmissä otollinen. Sillä hän ei voi tahtoa orjia, koska hän itse on kaiken vapaudessa kehittyvän elämän alku. Ainoastaan kesyttömyys tuottaa orjuutta ja alaikäisyys sitoo. — —
Hän taukosi ja alkoi jälleen ahtaasti rykiä. Sitte hän vähän levähdettyään jatkoi:
— Vaikk'en minä ole voinut avata poikani silmiä näkemään Jumalaa, niin on sen aikanaan tekevä se elämä, joka hänessä asuu. Sillä totuus ei jätä itseänsä tappiolle, vaikka hätääntyneet huutavat. Se ei ole minun eikä jonkun toisen varassa, se on sen elämän varassa, joka hellittämättä kaikkialla pyrkii tarkoitustensa perille. Ja miksi ei voisi Jumala asua ja vaikuttaa siinäkin, missä ei häntä nähdä tai tunnusteta? Eikö niin tapahdu luonnossa? Maa ja taivaat kiitävät eteenpäin ja kehittyvät loppumatta — pysähtyisikö ihminen! Nämä muodot — — sortuvat — ja — vaihtuvat — — mutta — —
Hän oli tukehtua yskäänsä.
Minä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta vielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne valuivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja hänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin tyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus.
Mutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä. Kiitin häntä hellästi ja jätin hänet sinä iltana hyvästi. Menin levolle.
Uni ei tullut silmääni. Koko se yö oli minulle valvomisen ja tutkimisen yö. Ihmettelin miten kummasti oli elämä minuakin ja omaisiani johtanut. Hetkisen vaan aamusella nukuin ja silloin uneksin Karuliinasta. Näin hänet kukoistavan nuorena ja kirkastettuna edessäni. Kysyin, kuinka hän niin oli muuttunut. Hän vastasi: "Olen vaihtanut muotoa; sillä vanhat ovat kadonneet ja kaikki uusiksi tulleet." Senkin jälkeen istuin vielä monena iltana Karuliinan vuoteen ääressä ja apoin, kuin janoinen hirvi lähteellä, elämän sanaa hänen suustansa. Mutta hän heikontui päivä päivältä. Yhä harvemmin jaksoi hän haastella. Päiväkaudet työskelin yhtä ja toista tarvekaluja vävylleni. Hän osoitti minulle ystävyyttään runsaalla kestämisellä, ryypitti minua ruoka-ajoilla ja tarjosi kovinkin usein iltasilla totia — silloin oli se herrastapa yleisempi kuin nyt. Se annettiin niin hyvästä sydämmestä, että oli vaikea vastustaakseni. Usein koputti hän ikkunanruutua lapsi sylissä ja kutsui minua pihalta työstä sisään ryyppyä ottamaan. Saatoinko kieltää nyt ystävyyden tarjousta, kun olin niihin asti omastakin kohdastani ryypiskellyt? Kuitenkin tunsin siitä sisällistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Silloin kehoitin sieluani: "Syö, juo ja riemuitse! Nyt on sinulla ilon ja kiitoksen syytä, kun siunaus vuotaa ylitsesi."
Samassa vilahti kirkastettu Karuliina mieleeni ja entinen outo virtaus väräytti minua.
Tunsin että olin sittenkin vielä orja rukka. Ihmisten tähden ja ainoastaan ihmisten tähden olin taikka en ollut sitä tai tätä. Häpesin itseäni.
Yhtenä iltana istuin vävyni seurassa totilasin luona. Silloin teki mieleni koskettamaan hänen sisällistä elämäänsä.