Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa.
— Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit — lausui hän, seisahtuen ristissä käsin, — etkö silloin ihastu? eikö silloin sydämesi puoleeni pala? — Eikä suinkaan sitä herra komisarius tyttäreltänsä kieltäisi.
Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-, fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti.
— Mutta — hän pysähtyi kirjoittamasta — mitä tarjoan minä suuhun pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta.
Hän levostui ja kirjoitti.
* * * * *
Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut pukkioluelle.
Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa. Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja takaa.
— Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni — hän katsoi peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka. — Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki vihosta: "Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu hyvältä.
Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja verkaiset herrat ulos tupsahteli.