— Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti.
— Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari.
— Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. — Rukoilkaa parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi.
Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin.
Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian vaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja vilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten herrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki.
Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan. Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät illat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen totuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla — ainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka sitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin — vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa! Ja vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin, joita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet: ne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko joskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut sirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet.
Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai nähdä, vaan — niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä, vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden.
— Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee paljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. — Vaan mikä olen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen — olenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause voisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste språkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan hätätilassa. — Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa herrasväen edessä ja pu … puh … niin, mitä teen minä silloin?
Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti.
— Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut — nimipäiväni kunniaksi tahdon sen.