Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vaan pariksi päivää, sen verran vaan, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan millaisia lintuja Suomessa kasvaa — sitte päästetään vapaaksi. Eikä tiedä kuinka pian se uusiin oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.
Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta kuvittelin minä miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä kaupunkilaista prinsessaa — mikä lohdutus!
Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pärekoriin. Olihan siellä nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.
Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan. Kovin kourin työnsi hän pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä sekä kärpäsiä, kumpia vaan haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se ei tahtonut mitään maistaa, oli vaan levoton ja vähän väliä juoksi pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vaan puristivat pientä, kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin ulos eikä sisään ennenkuin autoin.
Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano, mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin olivat pelkkää juonta ja kavaluutta.
Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.
Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin — mitä näen?
Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se toisesta jalastansa rautahäkin seinässä, pää alaspäin. Sillä oli ollut aikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi.
Lintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan — tulkoon mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!
Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani rakastavanikin.