Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja uhkamieliseksi. Ei peljännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta asennosta irti.
Tuntui kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasti, kysynyt:
— Mitä kidutusta minulle nyt mietit?
Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!
Kenelle iloksi? —
Tunnonvaivoiksi minulle.
Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja viisastuttanut. —
Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.
Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?
Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen kotiisi, lintuseni!