Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.
Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.
Se oli viallinen, raajarikko.
Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella kesäisen peipon laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti — se soimaa minua.
IHMELAPSI ISÄÄNSÄ.
Halki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8 alkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä hietaläjässä.
— Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi, päivitteli tyttö omia aikojaan.
Hän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas, valkokulmainen työmies istui aitan portailla — hänkin oli kaiken päivää ikävöinyt.
— Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk' olenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään sunnuntaita.
— Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen.