Mies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi:
— Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku Elvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa olen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen sinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta jumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi tulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen niinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo alati oppia.
— Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä.
— Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. — Kolmivuotisena olin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko kirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut.
— Eikö ollut likimailla koulua?
— Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti ruveta pienestä pitäen ansaitsemaan — isänikin oli viinaan menevä.
— Ette sitte oppinut kirjoittamaan?
— Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana lahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa minulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa kirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani.
— Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa!
— Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman kirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni suutarin oppiin.