Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta? Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä, sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se, joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja jääpi iäkseen koko narriksi.
Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.
Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.
* * * * *
Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan. Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi — tuuttinkia piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä. Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto, joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin, jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.
Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle tilille.
Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun; toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia; neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit. Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei loppupäätä.
Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi. Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?
Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?
Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin sitä ei tätä.