Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.
Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.
Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse, hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.
Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä upottaa.
Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin ihmisten ikkunoita.
Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä. Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä. Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta, sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.
Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.
Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.
Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.
Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän hullaantuvat? kysyy hän itseltään.