1899.
MITÄ NYT?
Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan. Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.
Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina, jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.
Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon, että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta epätoivoon. —
Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli, uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.
Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat, vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa ihmisistä hyvää.
Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen, kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja riistivät hevosen — pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.
Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut. Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus: miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti kotiinsa — epäluuloisempana kuin ennen.
Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä? Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää, hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.