Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon. Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt kodilleen uskollisena.
— Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille vannoi hän uskollisuutta.
— Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.
Isät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. —
* * * * *
Suomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat, Pitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan työn ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta sivistyskansaksi.
Mutta vaarat eivät olleet lopussa — milloin ne loppuisivatkaan. Hengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme kulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole hyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi, syvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme sisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään pelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet painetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja vereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme ja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat sielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko meitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja taisteluun innostavat — sillä me rakastamme.
Me elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet, jotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta näkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi edistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi uskollisina pysymme.
Ja me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta puusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista tulevaisuuden viljaa — ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä.
Vallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin väliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden edistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys, kuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa.