Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei pienintä piipettä heiltä kuulunut — suuret laulajat olivatkin tosin jo muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen. Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt, vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli. Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen järveen kuvastuivat; — sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia: vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.
Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.
Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.
Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin, sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.
Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!
Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin postia, sanomalehtiä.
Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin, sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.
Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan veneen vako.
Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.
— Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.