— Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki. Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: — Syyttömän kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä — lainmukaisen järjestyksen muru murulta sortamista — valallisen sanan säie säikeeltä purkamista ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. — Siinä uutiset nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.
— Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias — sillä matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan — siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta silmästä uni. — Liiaksikin nukuttu!
Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:
— Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!
— Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.
— Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi anastaa! jatkoi vanhin poika.
— Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin sisar, vasta kuustoista vuotias.
Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.
— Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli vieras.
Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa, kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.