Jotkut sanovat, että isänmaanrakkaus olisi vanhettunut tunne, sivistyksen liikakasvi, joka olisi leikattava pois kansojen sydämistä, niin sitten muka valloitushimokin sammuisi. — Kuitenkin kuohuu valloitushimo samoista villistä lähteistä kuin luokkasorto tahi heikomman oikeuksien tallaaminen kansojen sisällisessä elämässä. — Saman opin mukaan itsepuolustus on luvatonta, koska se voisi yltyä hyökkäykseksi; omistusoikeus väärä, koska siitä voipi kehittyä anastamisen, riistämisen ja rosvoamisen halu. Mutta janokin viepi usein hillittömät luonteet liikajuomiseen, nälkä liikasyömiseen. Niinpä monet tarpeelliset luonteen-ominaisuudet ja ylevät hyveet, hillittömiksi kiihtyneinä, voivat muuttua paheiksi — säästäväisyys ahneudeksi, kohtuus itsekidutukseksi. Yksityisen itsetunto, niinkuin kansallistunnekin, ovat tarpeellisia omantakeisen toiminnan ehtoja, mutta sydämen valistusta vailla ne voivat yltyä ylpeydeksi, muiden halveksimiseksi ja sorroksi — ovat siis silloin paheita. Kuitenkaan ei joku jäsenkään lie senvuoksi puustavillisesti hävitettävä, että sitä voidaan väärinkin käyttää. Emmehän vaadi, että esim. kynnet sormistamme pois kiskottaisiin, vaikka tiedämme, että hyvin monet käyttävät pitkiä kynsiä. Oikeampi kuin luontoa hävittää on luontoa kesyttää.
Pyrkikäämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä peto-ihanteitten mukaan, niin opimme sekä kynsiä että hampaita ihmisittäin käyttämään. Niin omistushimoamme hillitsee lähimmäisen rakkaus, itsetunto johtaa meitä itsenäiseen toimintaan ja isänmaanrakkautta ohjaa ihmisrakkaus, ettei se paisu mielivallaksi ja valloitushimoksi, vaan rauhallisen kansan työhaluksi lakiensa turvissa.
Mutta ainoastaan "miehen vapahan" mielestä isänmaa on äitiä armaampi. Ainoastaan vapaa kansalainen voipi perintönä ja tekojensa kautta omistaa isänmaan henkeensä ja vereensä. Sillä hän antautuu tahallisesti velvollisuuksille, joita säätämässä hän välillisesti tai välittömästi on ollut osallisena. Hän nauttii itsetunnolla oikeuksia, joita hän isänmaan palveluksessa on koettanut ansaita. Hän omistaa rakkaudella isiensä maan, sen lait ja laitokset, koska niihin perustuu hänen luonteensa kehitys, samalla kuin ne jätetään hänen edelleen kehitettäviksensä; niihin liittyy hänen kalleimmat muistonsa ja ihanimmat toiveensa. Isänmaa on vapaan kansalaisen korkeampi minuus, jota hän on velvollinen suojelemaan ja viljelemään jäseneksi kansojen yhteiselle isänmaalle, jota maailmaksi sanotaan, että maailma kehittyisi oikeuden ja totuuden isänmaalle — ihanteillemme.
Jollei meitä ole, niin ei ole meidän tekojammekaan. Siksi on velvollisuutemme säilyttää itseämme, että voisimme uhrautua sille, mikä meistä on hyvää ja oikeata. Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala meitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata, jonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa työtannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme häädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle häipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä.
Ne, jotka väittävät, ettei talonpoika tunne isänmaanrakkautta, ovat saaneet kokemuksensa epävapaista oloista ja aivan oppimattoman kansan keskestä, jossa isänmaa vielä nukkuu perhe- ja kotikäsitteen kehdossa. Onpa niinkin villiä väkeä, että perhe- ja kotisiteet ratkeavat niin pian kuin äidin rinta ja isän leipäpalat eivät sido. Sillä jokainen edistys tunne-elämässä edellyttää jonkun määrän henkistä viljelystä. Eikä sitäpaitsi orjalla ole isänmaata, jota hän rakastaisi. Hän on kokonaan luonnon ja pakko-olojen tulos ja niiden vanki — jota vapaakin kansalainen on osittain — mutta kuka rakastaisi vankilaansa, jossa kaikki omatahtoinen toiminta tapetaan? Luonnolliset vanhemmatkin muuttuvat vieraiksi, jos heiltä puuttuu vanhemman sydän lapsiansa kohtaan; jos he ainoastaan kiskovat lastensa työvoimia, mutta eivät päästä heitä omantakeisiksi kehittymään. Rintansa rieskalla ja sydämensä rakkaudella äiti sitoo lapsensa itseensä ja kotiin. Samalla hänen suurin ilonsa on, että he kehittyisivät itsenäisesti toimiviksi kansalaisiksi.
Lämmin sydän on Suomi-äidilläkin ollut lapsiansa kohtaan. Lastensa menestys ja lailla turvattu vapaus on aina ollut tämän köyhän äidin suurimpia huolia. Mielivalta täällä on jo vuosisatoja ollut vieras, väkivalta laiton. Laillinen vapaus rinnakkain jommoisenkin sydämenviljelyksen kanssa on Suomen kaikissa kansankerroksissa jo ammoisista ajoista laajentanut kodinrakkauden isänmaanrakkaudeksi. Se tunne, että "oma maa on mansikka", että "vesi omalla maalla on makeampi kuin viini vieraalla", tämä tunne Sven Tuuvalle ja Stolt hylkiölle antoi voimaa kaatua ennenkuin väistyä. Sama tunne on köyhien rovoista ja rikasten rahoista koonnut tuhansia kansamme valistusharrastuksien hyväksi. Yhä vieläkin vaaran uhatessa liittää isänmaanrakkaus eri kansanluokat lujaan yhteistyöhön samalla kuin vakuutus lain turvallisuudesta on taannut meidän uskollisuutemme lakia noudattaville hallitsijoille.
Mutta kansan kehittyessä pitää vapauksien ja oikeuksienkin laajeta niinkuin perheessä tapahtuu kun lapset kehittyvät. Niin tulee meilläkin tapahtumaan, jos valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme perusteet säilyvät. Kun osattomien etua valvotaan, kun vähäväkisiä oikeuksiinsa autetaan — isänmaanrakkaus olkoon silloinkin voimamme, ihmisyys tarkoituksemme! Samallaiset oikeudet ja velvollisuudet edistävät maan yhteisonnea sekä mielistyttävät eri kansankerrokset toisiinsa ja kotimaahan. Siinä meidän voimamme ja siinä siemen siihen lähimmäisen rakkauteen, joka eri kansat toisiinsa likentää: ensin eri kansanluokat, sitten eri kansallisuudet. Mutta väkivalta ja sorto meitä ainoastaan vieroittavat, kylväen katkeruutta ja epäluuloa. Kahdesta alkujaan aivan vieraasta henkilöstä voipi hyviä naapureja ja ystäviäkin tulla, jos he toisiansa arvonannolla kohtelevat, kunnioittaen toistensa luonnetta ja ihmisellisiä erikois-ominaisuuksia. Sama on eri kansojenkin suhde. Muiden mielisuosiota voittaakseen ei kenelläkään arvokkaalla luonteella ole lupa itseänsä hävittää.
Sähkö, kulkuneuvot, sanomalehdistö, taide ja kirjallisuus yhä enemmän likentävät kansoja toisiinsa. Suuret yleis-ihmiselliset tapaukset suuressa maailmassa, "kansojen isänmaassa", yhä likentyvät yksityisen isänmaata ja tuntuvat kuin meidän omiltamme. Mitä yleisemmäksi kansoissa valistus leviää, sitä herkemmäksi hienontuu keskinäinen myötätuntoisuuskin. Hätähuuto täällä herättää kaiun toisissa maailman äärissä ja meillä on lohdullista kokemusta, ettei se kaiku nykyäänkään toimettomuuteen häviä. Tulevaisuus kantaa täydellisempiä hedelmiä. Se lohduttakoon meitä näinä väkivallan aikoina. Mutta yhtä vähän kuin koti ja perhe siltä tarvitsevat muuttua halvoiksi, että me isänmaata rakastamme, yhtä vähän yleinen ihmisrakkaus meissä isänmaanrakkautta halventaa. Ne kasvavat toisistansa sekä täydentävät ja hillitsevät toisiansa. Joka todella isänmaatansa rakastaa, hän ei sorra heikompia ja vähäosaisia kansalaisiansa; joka yleistä ihmisrakkautta tuntee, hän ei naapurikansan menestystä kadehdi ja häiritse. Nämä kolme rakkautta ovat yksi ja sama rakkaus eri edistysasteilla yksityisen kehittyessä ihmiseksi. Toisen puute tekee toisenkin löyhäksi ja hedelmättömäksi. Ilman juurta ei runkoa, ilman runkoa ei latvaa ja oksia. Mutta ihanteita ajaen tunteittemme tuoksu voipi kohota tekojemme latvaakin ylemmäksi. Käytöllinen rakkautemme on kuitenkin aina rajoitettu.
Missä seudussa maatamme siis olkoonkin kotimme, niin pysyköön se väestöineen meille kalliina, että sen hyväksi, sen kukinnaksi luopumatta työskentelisimme! Mitkä vaarat, vastoinkäynnit kohdannevatkin isänmaatamme, pysyköön meille sittenkin rakkaana kotipeltomme aura!
Elkäämme paetko miekkaa isänmaamme puolesta eikä muutakaan velvollisuutta lakiemme mukaista — kestäneehän mies siinä missä toinenkin. Jos kuuluvilla on rosvoja, täytynee kai olla niitä vastaan varustettu; emme senvuoksi itse tarvitse rosvoretkille lähteä. Vaan säilyköön meissä aina lapsen sydän kodille, nuorukaisen into isänmaalle ja täys-ikäisen sydämen lämpö kaikelle mikä on ihmisellistä ja oikeaa! Nuorille sydämille ei olisi tarvinnut isänmaanrakkauden oikeutta todistaa. Se saattoi olla tarpeesen kylmiä vuosia ja tulevaisuuden uudistuvia vihureita vastaan. Teidän veressänne värehtii isänmaanrakkaus, eikö totta? Varsinkin tänä aikana on se monesti sydämissänne kuohunut, silmänne kostuttanut. Virratkoon se sieltä yhä enemmän elämänne tekoihin, ajaen teitä työhön kutakin aseillansa ja alallansa. Jos teissä on hitunenkin sitä verta, joka kansoille kovina aikoina sankareja synnyttää, niin te ette hevillä kotimaanne pahoja päiviä pakene, vaan uhitellen vaaroja, vastuksia, nousette kuin Kullervo — kesytetty Kullervo — vedestä ja valkeasta tekojenne kirjoja historian muistopuuhun piirtämään. Jos Kaukomielen tavoin tuokioksi siirryttekin vesien taakse, aarteitten ja vapauden maihin, niin surmankin suun ovella muistakaa kärsinyttä emoanne, palatessanne tuokaa sille aarteenne ja vapautta.