K. K.
Luonto synnyttää kirjailijan niinkuin muunkin taiteilijan. Olot ja sivistys häntä kehittävät ja kasvattavat. Mutta kansallisuus on se maaperä, josta hän töihinsä voimaa, väritystä, sisällyksen ja muodon omantakeisuutta imee — pyrkiköön latva maailmaa ja taivasta kohti. Sama maaperä sitten hänen kantamansa hedelmät ensi sijassa ottaa ja nauttii. Luontoperäisyys on runouden ja taiteen sielu, kansallisuus, yksilön välityksellä, lainaa sille omapiirteisen ruumiin, sivistys kohottaa sen ihmisyyttä palvelemaan. Ilman ruumiillisia, aistimin huomattavia muotoja taide ei ole mikään taide. Ilman omantakeisia piirteitä on se ilman luonnetta, pelkkää muiden matkimista. Suomen kaunokirjallisuuden luonnollinen maaperä on siis suomalainen kansallisuus. Jollei se siltä pohjalta jaksa sivistykselle viljaa kasvaa, niin ei sillä tässä maassa mitään voimakkaampaakaan maanlaatua ole. Senvuoksi kaunokirjailijain liitto tänä perustamispäivänään vetoaa Suomen kansan myötätuntoisuuteen, sen henkiseen ja aineelliseen kannatukseen. Jos on totta mitä sanotaan, että kunkin kansan sivistys kukkii sen taiteessa ja runoudessa ja että tämän kukinnan hedelmät ovat kansojen elämän pysyvimmät muistot, niin on se vielä enemmän totta pienen kansan suhteen — tulkoon siis Suomen kansalle rakkaaksi kukkiensa hoivaaminen! Mutta että työmme tätä hoivaa ansaitsisi, pysyköön kirjailijoillekin kutsumuksensa kirkkaana, että rahtusenkin valaisisimme ihmisyyden polkuja näillä pohjan perillä!
Täydellä syyllä on suomalaisten kirjailijain liitto perustamispäiväksensä valinnut tämän päivän, _Aleksis Kiven__ syntymäpäivän. Minkä kirjailijan elämä henkisen rikkauden ohessa enemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi. Köyhän kansan sylistä hän syntyi ja yleni, puutteessa eli ja kurjuudessa sortui, mutta sittenkin kansallensa himmenemättömän perinnön jätti. Luonto oli hänet, suurilla lahjoilla varustaen, kutsunut Suomen kansaa varten, mutta tämä kansa ei ollut kylliksi hereillä häntä kannattaakseen. Hän tuli suomalaisen kansallisuuden kevätaamuna, kun routa vielä oli maassa ja metsä kuurassa ja ihmiset talviunisia. Samaan aikaan kuin Oksanen ja Suonio kansallisrakkauttaan visersivät, Aleksis Kivikin syrjäisellä aholla viluisena ja nälkäisenä niin lämpimästi ja ihanasti lauloi, että routa suli, metsä alkoi vihoittaa ja unisen kansan silmät kirkastuivat, mutta laulaja hiutui ja kuoli. Kansallisin laulaja, rohkein runoilija. Hän, joka elävämmin, todellisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu suomalaista kansanelämää eteemme kuvaili. Hän, jonka luomatöillä olivat suomalaisimmat muodonpiirteet. Siinäkin oli hän syntynyt meille perustusta laskemaan, suuntaa viittomaan.
Sittemmin on kirjailijain parvi taajennut. Nuori, pirteätä toivoa ja elinvoimaa säkenöivä joukko on ylennyt edeltäjäinsä raivaamille työaloille. Mutta Suomen kansa, suomalainen yleisö on pieni, sekin jaettuna kahteen kieleen. Siksi kirjallisella työllä yhä on niukka aineellinen kannatus. Ja kuitenkin kaipaa kirjailijakin, vaikkei virkaa, niin jotakin kantavaa oksaa; vaikkei palatsia, niin edes pienoista lämmintä pesää; vaikkei rintatähtiä, niin toki jotain suuhun pantavata. Mutta pelkällä laulamisella ei näytä varpuset joka miehen suuhun lentelevän. On siis tarpeen käytännöllisiäkin toimenpiteitä. Ja kun me yksitellen enimmäkseen olemme epäkäytöllistä väkeä, niin toivomme liittymisestä jotakin hyötyä. Liittoutuvathan nykyaikana kaikki harrastuspiirit. Sitäpaitsi eiköhän meitäkin seurustelu kasvata, eiköhän myötätuntoinen keskinäinen arvostelu kirjailijaakin kehitä? Toivokaamme!
Ennen kaikkea toivokaamme, että tämä kirjailijaliittokin osaltansa onnistuisi virittämään suomalaista kannelta ensin kodin kuultaville, kohotteeksi kotionnen, sitten muulle maailmalle, muitten ihmisten iloksi!
Tällä toivomuksella julistan minä suomalaisten kirjailijain liiton perustetuksi.
ISÄNMAALLE.
Suomen Nuorison Liiton juhlassa Viipurissa kesäkuun 22 päivänä.
Oi isänmaa, sä kultainen ja kallis,
Sä mainesi ja mantereinesi,
Sun lakines ja kaikin laitoksines
Ja uskoines ja äidinkielines,
Kuin oma äiti armas, armahampi
Sä mielest' olet miehen vapahan.
Kukahan lie isänmaan sisällystä lyhyemmin ja sattuvammin lausunut kuin Oksanen näissä kuudessa säkeessä. Sana isänmaa sisältää kaiken sen, mikä meille tässä elämässä on kallista, rakasta, lämmittävää ja turvallista — ehdot kehittyäksemme ihmisiksi. Kaiken sen, jolle vapaan kansalaisen kannattaa elää, tehdä työtä ja uhrautua: kodin, koulun, äidinkielen, uskonnon, yhteiskunnan ja valtion. Siksi on isänmaa omaa äitiämmekin armaampi, koska se sisältää kokonaisen kansan entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.