Yhteiskunnan eri kansanluokat ovat verrattavat viiteen veljekseen, jotka olivat saman isän poikia yhteisellä maapalstalla. Kun vanhin veli yleni täysikasvuiseksi, oli seutu vielä villiä ja piti taistella sekä petoja että vihamielisiä naapureita vastaan. Siksi kehittyikin vanhin poika soturiksi, osasi otella sekä petojen että ihmisten kanssa, vieläpä pitää nuorempiakin veljiänsä kurissa. Siitä isä hänelle antoi oman tuvan ja erikoisluvan. Kuitenkin sotainen elämä kasvatti talossa vallattomuutta ja villiä tapoja. Kun toinen poika miehistyi, päätti hän isänsä ja vanhimman veljensä neuvosta pysyä kotona nuoremmillensa hyviä tapoja ja kuuliaisuutta neuvomassa. Niin tuli hänestä veljeskunnan pappi. Ja isä antoi hänelle oman tuvan ja erikoisluvan. Kolmaskin veli kasvoi ja kasvoi, niin että yleni hänkin aikamieheksi. Kun sotaretkillä ja metsästyksillä oli karttunut saalista yli kotitarpeen, tehtiin sukkelakielinen kolmas veli kauppiaaksi. Hän möi mitä liikeni ja osti naapureilta mitä tarvittiin. Hänkin sai oman tuvan ja oman luvan. Kauppias oli matkoiltaan tuonut kotieläimiä ja viljansiemeniä. Neljäskin veli oli sitte jo miehistynyt, ja hän joutui karjan hoitajaksi ja sen ohessa vähittäin maanviljelijäksi. Kaikkein yhteisellä maatilalla sai hänkin oikeuden rakentaa oman kodin. Kullakin neljällä oli heillä siis oma tupa, oma lupa. Ainoastaan viidettä, nuorinta veljeä pidettiin milloin tuon milloin tämän veljensä käskyläisenä. Isäkin kohteli häntä niinkuin lapsipuoltansa. Yhteisissä asioissa ei hänellä ollut sananvaltaa, vaan piti kaikissa noudattaa toisten käskyjä. Siksi myöhästyikin hänen kehityksensä, ja kun hän sitte miehistyikin, niin oli kauan ujo ja pelokas. Mutta alituisissa ponnistuksissa on hänen tarmonsa terästynyt. Täys-ikäisyyttänsä ja voimaansa tuntee hänkin nyt ja on kuuluvalla äänellä ruvennut oikeutettua osaansa valvomaan. Hänen vaatimuksiansa toiset veljet ovat usein ylpeästi moittineet ja syyttäneet häntä kapinalliseksi. Tämä nuorin veli yhteiskunnassa on työväen luokka, tilaton ja taloton työkansa, jolla ei ole omaa tupaa eikä omaa lupaa. Se ei ole vielä päässyt osalliseksi yhteisen kotipesän oikeuksista. Mutta se on kuitenkin jo herännyt osinkoansa valvomaan. Nykyaikaisen työmiehen sydämestä kohoaa uudentuneena ikivanha rukous: "Köyhyyttä ja rikkautta elä minulle anna, vaan anna minulle oikeutettu osani elämästä!" Sillä niin hyvin köyhyyden viheliäisyys kuin rikkauden yltäkylläisyyskin saattavat ihmisen ihmisessä suurten vaarojen alaiseksi. Mutta ihmisarvoonsa, veljiensä verralle tahtoo hikinen työmieskin pyrkiä. Vaiston omaisena aavistuksena elää jo syvimmissäkin kansankerroksissa se totuus, jonka jo vanhan Kreikan viisas vakaumuksenansa lausui, että ihminen on mahdollinen ainoastaan valtiossa ja valtion vapaana, toimivana jäsenenä. Ei orjana, sillä orjaa eivät kreikkalaisetkaan ihmiseksi tunnustaneet, koska hän ei ollut välittömästi valtiollisen elämän kasvattavan vaikutuksen alaisena. Ainoastaan vapaa kansalainen vapaassa valtiossa on myöskin vastuunalainen ihmisyydestään. Kun siis meillä syrjäytetyt kansanluokat pyrkivät osallisiksi yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista samoin kuin velvollisuuksistakin, niin pyrkivät he samalla kansalaistehtävien tiellä kehittämään ihmisyyttänsä. Ja epäilemättä on kukin valtiomuoto, sitä oikeutetumpi mitä useamman jäsenensä se sitoo yhteistyöhön, ihmisyyttä palvelemaan ja ihmistymään. Väitetäänkö, ettei työkansa vielä ole kyllin kypsynyt valtiollisiin oikeuksiin, niin vastaamme, että kaikenlainen kypsyys elämän suurella näyttämöllä parhain saavutetaan osanoton kautta itse tekoon, harjoituksiin. Eikä kiellettäne, että tervettä tunnetta ja järkeä tavataan ainakin yhtä paljon työkansassa kuin muissakin kansanluokissa, jota paitsi kukin omalta alaltaan tuopi erilaisia kokemusvaroja saman yhteiskunnan rakennus-aineiksi. Onko siis väärin, kun syrjäytetyt kansalaiset pyytävät: myöntäkää meille yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet, ne, joita itsekin nautitte, että me ihmisinä kehittyisimme ja että koti tuntuisi meille kodilta, jossa meidänkin sanamme jotain painaa?

Näihin asti on ruumiillista työtä tekevää kansaa moitittu siitä, ettei se kokoa säästöihinsä aineellisia eikä henkisiä varoja, vaan eleskelee päiväkseen, kädestä suuhun, ja luottaa yksinomaan sallimuksen apuun ja kuntien vaivaishoitoon. Mutta kansallisen heräämisen laajetessa on myöskin työväki herännyt. Nyt se sama väki alkaa nähdä eteensä, rupeaa oikeuksiansa valvomaan, tulevaisuuttansa huoleksimaan. Se kiiruhtaa joukottain kansan-opistoihin, lomakursseihin ja ammattitaitoja etsimään, enemmänkin kuin sille niihin ennätetään tilaisuutta valmistaa. Nykyajan uudistavat virrat ovat ehtineet juosta syvien rivien elinvoimaisiin suoniin ja niin joukot pyrkivät yhteiskunnallisiin kysymyksiin vaikuttamaan, koska heidänkin vasta- tai myötä-onnensa suuressa määrässä niistä johtuu. Hekin tahtovat olla osallisina yhteisonnen takomisessa. Ja juuri tästähän pitäisi iloittaman. Sillä samassa määrässä kuin työväenliike laajenee, leviää yhteistunnekin ja käsitys yhteisistä asioista, samalla kuin kansallinen kokonaisuutemme vahvistuu — jollei näitä voimia tylyllä ynseydellä katkeroiteta ja tehdä yhteiskunnan vihollisiksi. Mutta siitä varjelkoon meitä isänmaanrakkaus. Sen vuoksi on epäviisasta ja epäjaloa, että itse julkisuudessakin varakkaampien luokkien äänenkannattajat työväen liikettä salaviittauksilla ja uhkauksilla kohtelevat. Jos tästä seuraisi hajaannusta ja häiriötä, niin ei olis siitä työväenliike ainakaan yksin vastuunalainen.

Sanotaan, että työväki esiintyy jyrkkänä ja vaatii liikoja. Mutta mitä on sille sitten jo myönnetty? Mitä on sen hyväksi tehty? Niinkuin koko Suomen kansa, niinpä erittäinkin työväki tuntee nuoruuttansa ja elinvoimaansa. Siksi sen silmä ei tähtää ainoastaan tätä päivää, vaan tulevaisuudesta, ihanteesta nuorukainen innostuu. Ihanteensa tämä yhteispesän nuorin poika voimakkaasti veljillensä huutaa. Ja siitä veljet hätääntyvät ja sättivät häntä! Sitten tietää työmies edistykset muissa sivistysmaissa, mitenkä kunnalliset ja valtiolliset oikeudet siellä jo ovat tasaisemmin jaetut, mutta miten hitaasti parannukset meillä käyvät. Näissä jyrkkyyden ja kiiruhtamisen syy sekä siinä, etteivät vallanpitäjät työväen asiaa kohtaan ole edes hyvää tahtoa ilmaisseet.

Helppo on hallita Suomen kansaa, helppo Suomen työväkeäkin, kun niiden elämänkysymyksiä ei tylyydellä kohdella. Ainoastaan tylyyttä kohtelee Suomen kansa itsepäisellä kovakouraisuudella.

Yhteiskunnan oma etu, pienessä kansassa enemmän kuin suuressa, vaatii kaikkien osallisuutta olojen kehitystyössä. Mutta myöskin työkansan oma elinvoima, harrastukset ja riennot takaavat sille ne oikeudet, joihin se pyrkii. Minkä yhteiskuntaluokan pyrinnöissä tapaisikaan niin paljon sisällystä kuin juuri työväenliikkeessä? Ja se kestäväisyys ja kunnioitettava uhraavaisuus, jota lukuisat työväenyhdistyksien jäsenet yhteisiä pyrintöjä ajaessaan osoittavat, on harvoin muualla tavattavissa. Työmies, päivän raskaasta työstä päästyänsä, on useinkin illalla vielä halukas opetusta kuulemaan, yhteiseen kokoukseen, juhla- tai huvitoimikunnan harjoituksiin saapumaan, samalla kuin hän huoleksii perheensä ja lastensa toimeentulosta ja valistumisesta. Se on mahdollinen ainoastaan siellä missä voimat ovat työssä harjoitetut ja missä pyrintöjen oikeudesta vallitsee sydämeen syventynyt varmuus. Semmoisetko työvoimat ja semmoinen harrastusko ei ansaitsisi samoja yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kuin useinkin mukavuuksissaan veltostuneet ja itsekylläiset varakkaat luokat?

Mutta työmiehellä olkoon, vähemmän kuin tähän asti, luottamusta muiden apuun. Yhä enemmän oppikoon hän kohoamaan omien voimiensa ja rehellisten keinojensa nojassa. Pankoon kukin yksityinen etupäässä tarmokkaasti liikkeelle kaikki Jumalan antamat pääomansa, ruumiillisen ja henkisen kykynsä. Ja nämä yksityiset voimat liittykööt yli koko maan, maaseudullekin ylettyväksi työväenliitoksi yhteisiä etuja varten. Näin kasvaa yksityinen toimellisuus sekä yhteishenki. Erimielisyydet, joita uusissa, kehityksen alaisissa harrastuksissa aina jonkun verran syntyy, ovat alistettavat yhteisetujen alle. Ennen kaikkia on asetettava kokonaisuus, isänmaa luokkaharrastuksienkin johtavaksi sieluksi. Sillä kun isänmaa särkymättä säilyy, niin työkansankin oikeudet ovat kerran saavutettavissa. Päinvastoin käypi, jos yhteispesämme rikotaan. Maan ahdingossa osoittakoon työväki pystyvänsä täydentämään ja vahvistamaan kansansa kokonaisuutta ja voimaa, niin kohoaa se yhä täydellisempiin oikeuksiinsa oman kuntonsa ja etevyytensä perusteella. Se on ollut historian meno aikanaan muissakin kansanluokissa.

Siis yleistä liittymistä työväen kesken, uhrauksia, yksityissäästöjä sekä yhteiskassoja. Yhteisissä harrastuksissa työväen kyky kasvaa, tarmo vastuksissa terästyy. Näin itsetoimivalta ja harjoitetulta voimalta ei sitten valtio enemmän kuin kunnatkaan voi kieltää pesän osakkaan oikeuksia eikä myötävaikutustansa, vaan sopuisa, entistä ehjempi yhteisriento alkaa. Niin on yhteiskunnan nuorinkin veli ehdottomasti voittava oman tuvan ja oman luvan — oman kuntonsa kustannuksella.

Siinä toivossa eläkööt, eläkööt työväenyhdistykset!

PUHE KIRJAILIJALIITON AVAJAISISSA

lokakuun 10 päivänä 1897.