Mutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa ja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee vapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen tai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa kansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan aivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen edistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän lain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän rajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain maalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja metsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan. Toisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä aloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme uuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen, särkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja kätevyyden leviämistä edistäneet — kansa on velvoittanut itsensä suurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta, johon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma velvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee kypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja velvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa eduskuntansa kautta.
Yleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä pyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että Itä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on se heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä ainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että valistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla edistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto on voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat valistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia pyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta missä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä tilaisuus viekottelee "herrat kyntämään hulluilla". Mutta sorto turmelee sekä sorretun että sortajan.
Eläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän mielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät, ihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa, sivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden käsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa alentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä vastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen voima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti, jonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin tunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että hekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei tätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään vallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän kotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita kansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän ylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo likeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että Venäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä puuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja omiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä ominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä pitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja hallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä kestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja historiallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa lyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos yksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään halveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen yhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä suorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin tehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen työ kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän siveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin tukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme jaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille kukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain tunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä perittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina räjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta maailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea takoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme töittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia elojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin muistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä. Iloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat koiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin revitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä jäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin kansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää ja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto kaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka sydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva lähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo, joka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa pulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan epäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja kunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset! Teihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon.
Onhan ihanteemme isänmaa lakeineen, laitoksineen, oikeuksineen, velvollisuuksineen, uskoineen, äidinkielineen. Tämä armaamme vaatii meiltä kaikki, mutta se antaakin meille kaikkensa. Elkäämme antako itsekkäisyyden himmentää rakkauttamme tätä kalleinta kohtaan, sillä sen etu ja onni, sen voitto ja kunnia on parhaimmassa merkityksessä meidänkin onnellisin osamme. Kun me tälle armaalle pysymme uskollisina, niin ei mikään kohtalo meitä voi musertaa, vaan jokainen hyökkäys on raukeava voimatonna kuin Laatokan vihaisinkin hyökyaalto Suomen puoleista rantakalliota vastaan.
Onhan uskollisuus isänmaalle sama kuin uskollisuus omalle paremmalle itsellemme. Sille, mikä meissä on omantakeista ajatussuunnassa ja toiminnassa, tavoissa ja oikeuskäsitteissä, muistoissa ja toiveissa. Luopuisimmeko näistä, niin luopuisimme itsestämme ja arvottomina teeskelisimme ja muita apinoisimme. Meillä ei olisi mitään omaa tehtävää maailmassa. Ainoastaan itsellemme uskollisina pysyen voimme jollain menestyksellä vaeltaa sitä tietä, jolla uudet totuudet ovat virstan patsaina, ihanteet siintävät edessämme taivaina ja jolla edistys kulkee "kirkkaudesta niin kirkkauteen".
Mutta silläkin tiellä, niinkuin kaikilla pitemmillä matkoilla, kohtaa loukkeita, jos tasaistakin, jyrkkiä vastamäkiä, jos myötämaitakin, öitä, jos päiviäkin, pilviä, jos kirkastakin taivasta, myrskyä ja rauhattomuutta, jos tyyniäkin hetkiä. Ja kaikissa vaaroissa on valonpuute vaarallisin, tiedonpuute tukalin.
Näihin saakka ovat ainoastaan harvat valistuneet kohottaneet valon soihtua Suomen kansalle — taikka painaneet sen maahan; kansalta on vaadittu ainoastaan uskoa heihin. Se aika alkaa olla mennyt sankarineen, varjoineen. Uusi aika herättää koko kansan, jokaisen yksilön, omantakeiseen yritteliäisyyteen elämän taistelussa. Sen kautta kehittyy myöskin erilaisia tunteita, käsitteitä ja vakaumuksia. Ihmisiltä vaaditaan suurempaa keskinäistä suvaitsevaisuutta ja heidän yhdistäjikseen jääpi luonnonsiteet ja rakkaus isänmaahan yhteisine velvollisuuksineen, oikeuksineen. Mutta näissä oloissa ei ole kylliksi siellä täällä joku soihdunkannattaja. Jokainen tarvitsee oman lyhtynsä: oman tietovarastonsa ja vakaumuksensa. Niin voimme kypsyä valon avulla vapauteen, vapauden avulla edistykseen. Sillä tiellä eläköön Suomi! Eläköön Karjalan kansa!
VIISI VELJESTÄ.
Tampereen työväenyhdistyksen juhlassa Pyynikillä heinäkuun 12 päivänä 1896.