kesäkuun 17 päivänä 1894
A. K.
Tekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot, katkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt taaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja onnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta tulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on ollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja mustaa valhetta pettäjäin onni.
Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja, sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy; vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen kansalle.
Karjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen miekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia kertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja kansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille Ruotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa hilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet ja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan oloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja naarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä, vaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta huoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs — missä lääniherran paha pitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs — missä ei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen ja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo. Karjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on tenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja terveimmän säveleen — vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä lupaavinta on: — hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan etevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan, että karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt tekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki pystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat kestävämmin niitä jatkaa.
Runsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut tärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema velvoittavat paljon.
Nyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun kärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja rauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa — sillä ovathan jalot suuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme — nyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset ja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja ponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja verellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron orjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja eteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä rakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä. Mekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi ja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei nojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa on täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan taloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa: tukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään? Kansamme menestys ja kunnia vaatii sitä.
Vaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus kaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja lahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä pehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi.
Emmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin yrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä varallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen.
Kaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä velvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo päästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja säästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää voimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu kohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä turmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä siveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä ja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy noudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan parhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä velvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa. Niin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja mielitekojemme yli.