Elköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan vähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä ihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä ihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta kehittyy aatteellisuutta kannattamaan.
MILTÄ HENRIK IBSEN MINUSTA ON TUNTUNUT?
Te kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole aavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden olekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota mihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa — jos siihen tyydytte, niin koetan.
Henrik Ibsen? — alppiotsainen vuoripeikko — en tarkoita jääotsainen — kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen ihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän poveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai pilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee esille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä — Ibsenin ihmisiä. Ne näyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen, vuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja liikkeelle lykännyt — ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä, selväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat.
"Kuninkaan-aluissa" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan loistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen vuoriväessään on paljon.
Ibsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita selkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa — siinä näkyvät vain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta, utuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua pienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren ahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät.
Selkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja ajan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää vuorelais-yksilöitään — sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä jyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle rakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta omalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta palvelemaan.
Onpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan, särkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen partaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla laaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin kaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille Almerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle alalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen — yhteisonnen työpäivän aurinko on noussut.