Kootut teokset 4: Kertomuksia ja kirjoitelmia

by J. H. Erkko

Täällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on hidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin, täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat elinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita, ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää armotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä maailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia kohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme soinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta, viulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi vielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää.

Vähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa soimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä kovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi syytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei missään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa kuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut ja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista, niiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan laulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane maanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties samojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain muodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden tanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta tuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä oikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja kansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin taiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen ohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin ohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä muotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella taholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon alkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin oikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä kehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä somempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä tanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se pääseekin, kun tanssikin kohotetaan "luonnollisiin oikeuksiinsa": sivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja meidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle.

Luonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on taipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman aaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus ilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä luonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen liikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt. Tanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden rajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon viehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento, sävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan ilmaisten.

Jokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti ulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja ihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen tai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme ilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme keveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä. Näitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa tuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin j.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme. Mutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita väritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin musiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä tanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo luonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja kansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on luonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa "viljellä ja varjella", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän kautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin ja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat kansainvälisiksi tulleet.

Tästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin kannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien mukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että kohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana päivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin kukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta tanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä.

Erittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa mieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä yöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa ja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison eri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen perehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon sortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso, joka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin tanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa säilyttääkseen välttää se toki juoppoutta.

Jos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen huvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja luonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen seurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta puuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan välikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä sivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä myöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä käytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria suomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat kauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme suoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja pyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme poistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa sisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu, puhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa ulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista karkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa asentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä pitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa, vältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta.

Etelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä joustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein velvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin tanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei sallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei sitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä tietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan hyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään säännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia laulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi heränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen elinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat elämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät virkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon, vaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava. Olemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille ilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki intohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta sitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja toimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin — jos se tuntuu vanhalta — niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme niiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä — sanottakoon se vieläkin — kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä tulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän nautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu, se sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa säännöksi.

Jotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee olla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin taidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka taas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle — niinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat epäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa. Ne siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset vastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa viehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen johdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat tehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin ohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti täyttää koko iltakauden ohjelman.

Näihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei tavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten kesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät väärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät ihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina, vaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko on enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten esineenä.