On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa, kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta. Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin — siten pönttöä nimitetään — raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme, joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme tutustumaan.
On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.
Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona, jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.
Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen, hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua paulottaa majassa valvova seura.
Jaakko. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?
Reetta. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.
Jaakko. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!
Reetta. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!
Jaakko. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin —
Sere. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!