Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun.
Sere.
Käki se kukkuu kuikuttelee
Kuivan kuusen latvassa.
Kullan ääntä kuulustelee,
Mielensä on raskasna.
Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut:
Mustan metsän kainalohon
Minun mieleni palaa.
Päiväll' en voi päästä sinne,
Juoksen yöllä salaa.
Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies, semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä.
Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he havumajaan.
Sere. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia kiepotella.
Simo. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!" Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä — silloinpa heti katosi peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun hallavassa valossa.
Sere. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi?