Simo. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle.
Reetta. Kadotustako!
Simo. Valppauteen kehoitan minä.
Jaakko. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan pääkallossa oli suonia!
Simo. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä outoja vaiheita?
Jaakko. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti. Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen virvoittivat elohon.
Syvästi huokasi Reetta: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla papeissammekin.
Sere. Kauhistava valta.
Jaakko. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa.
Simo. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet?