Jaakko. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. — Ymmärrättekö tätä pappilan Janne-maisterin lausetta? — Vihdoin sortui hänen aitansa tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen.
Simo. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä?
Jaakko. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa. Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli. Semmoinen mestari oli hän!
Simo. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin kiskaista.
Jaakko. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. — Tunnettehan tämän ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa haudeltiin.
Reetta. Voi sinuas, langennut herruus!
Sere. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus!
Jaakko. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet.
Simo. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten päättyivät hänen surkeat päivänsä?
Jaakko. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa. Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät; komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan, horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja. Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki. Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi. Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku.