Sentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki muisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi kirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä asioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin.
— Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin aina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen pahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan osaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti; auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit — kaikki laskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan sanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa ole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra.
Niin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan vihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti päätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta herrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän ensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili:
Mun täytyy kerran käyskennell'
Pääll' kukkaisten ja ruusuin!
Viistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa torpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti ulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei Aatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra Nurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa välkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta hänpä täisikin kirjoittaa — siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin; kuului osaavan lukuja multipliseerata — siksi nokka tähtiä tähysti; ja mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja velkakirjat ruotsiksi, — tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden satoisana tähkänä — jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi. Ansaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka tiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa.
Herra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota hän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan pitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei ainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan sanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun hänellä kyllin on muitakin töitä.
Mutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli Aatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis esikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee noudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja siihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt nauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian syvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat. Ainoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: "joku nurkkasihteeri tuosta Koiramäen Aatamista tulee". Eikä poika parka vielä itsekään tiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin vaimoväki oli ennustanut.
Sitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään kirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta äiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi kankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat.
Siihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on kirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja käyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta "pidän") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa "pitäjäs" muotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty virattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin viisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn yksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin kirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat uskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen jälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra niitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton koulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli.
Kovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun miehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä. Sentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain herrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti, että poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä toiveita.