Reetta. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata! Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja lennätti kuin pyryilmassa pois.
Jaakko. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä! Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni perintö, korpehen katosi.
Reetta. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen juurelle.
Sere. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä!
Simo. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän tynnyrin kupeet.
Jaakko. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset!
Simo. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein kanssa.
Jaakko. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea. Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä.
Reetta. Kas siinä oli pulma Simolle!
Sere. Se naulanväkä pitää!