— Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on Jyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta kutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin herättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi viljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö!
Vakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja ihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa vanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä juhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus herruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän kirkassilmäisesti uuteen — vaikka tosin käsittämättömään — toivohon virkosi.
Sepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset todistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli kutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin.
Täynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen vaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta, jonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että Aatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän laitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet toverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle huville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita unia.
Läheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten jokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin nokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut auttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin keveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy yht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla on ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan silmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä änkytti jotain semmoista kuin: "ar — — maht — — a — — kaa!" Vaan sittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi itsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä kauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan sammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja puutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi päänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan silloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti.
Semmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus — tosin laatuansa harvinainen.
Kului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi kouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna näki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui, siinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen Aatami.
Vaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta ja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu ilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma.
Sisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa, jossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa päätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä lausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: "Aatami Aataminpoika Koiramäki", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti.
Vaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä kammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti sänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin kaikkein iloksi muiden valittujen parveen.