KUINKA SYYS MUUTTUI KEVÄÄKSI.
ERÄÄN VANHAN MIEHEN NUORUUDEN MUISTELMA.
Te sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen vastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme — minun ja Miilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään mehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä välistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä parantunut.
Vaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä sanoin "hyvää huomenta", vastannut "Jumal' antakoon". Yhtä harvoin hän "hyv'yön" palkitsi "hyv'yöllä". Pois käänsi hän vaan korean päänsä, pilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila, tiedättehän.
Vaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti lauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin huilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin minä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani äkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet silmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö. Kirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä! Kun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen vanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän kuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin silmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean vaaleat.
Tuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta. Miksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja olishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän säkenen tyttöseen. — Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä toivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut "särkeä paistaa", kuten silmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän punakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen harmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt.
Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka tulenkipunasta. — Tällä ajatuksella itseäni lohdutin.
Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän niin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi keitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.
Semmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden.
Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi — niinkuin ukonpilvet hein'aikana tekevät — tarjosin Miila paralle takkiani sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien tulenväläykset.