Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks viis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa sitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi.
Mutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin kauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa hukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila, tiedättehän.
Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä.
Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa!
— Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti — lauloi ja tanssi vielä mennessään.
Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan tuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua vähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta.
Tyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja — voi kuin silloin silmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.
Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen ihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään jäänlohkoja minuun.
Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin olivat ristissä, kun rukoilin:
— Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja rakastan!