Tässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden riensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän kaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut teaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. — Sitä rohkeutta!
Näin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi sauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen tieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli teaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään. Tuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat vanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään tähystivät he aluksi toisiinsa.
Sitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina ja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa, mutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa asiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset tietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta teaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet.
— Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään.
Samalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta — se oli lukossa.
Heti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari.
— Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi.
Mutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa.
— Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja kumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä murinalla kotiinsa.
— Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat vanhukset. — Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe vallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin raajarikkoisen teaatterin ovet!
Mutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä oikeastaan ollutkaan.