Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin tyttäremme — hän on nyt jo yhdenkolmatta — sallittiin raajarikoksi. Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli helpompi kärsiä, mutta sittemmin — minä tunnustan, että aloin väsyä. Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten", sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus, lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä — liikeneehän tässä maailmassa pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin rakkaus ja toivo. — Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.
NEITISERKKU.
"Yksi haastaa ystävälle, ystävä koko kylälle". Niin tuli ilmi tämäkin juttu, jonka ensin vaan uskottu jutteli uskotulleen.
Kahden kävelivät serkukset kaupungin katua, rouvaserkku ja neitiserkku.
He juttelivat:
— Minä olen niin ihmeesti mieltynyt majisteriin ja majisterikin on mieltynyt minuun. Et usko kuinka minun on hyvä ollakseni, kun joskus jäällä yhdessä luistellaan ja muistellaan. —
— Sinä lasket runoksi, serkkuseni! huudahti rouvaserkku.
— Niin, sitä syntyy itsestään. Tiedäthän näytelmistä ja romaaneista, kuinka lemmen liekki päästää runonsiteet valloilleen, ja silloin ollaan kaikki runoilijoita kiireestä kantapäähän asti. — Sinä katsot minua niin pitkillä silmillä. Olenkin tietysti nyt hyvin kummallinen. Mutta majisterikin on kummallinen siellä jäällä. Tiedäthän, että hän on fennomaani niinkuin sinä ja minäkin. Sentähden hän melkein aina puhuu suomea niinkuin sinä ja minäkin nyt. Mutta sen sijaan kuin me sitä haastelemme enimmiten vaan näin kahden kesken ja suomalaisissa seuroissa, niin hän laskettelee suomea vaikka millaisessa seurassa. Et usko, mutta minun on silloin vähän vaikea olla. Minä sitten jäljestäpäin häpeän, että niin on, mutta niin se on. Siellä luistaa presidentin tytär, laamannin tytär ja pormestarin tytär. Heille juttelevat pelkkää ruotsia hovioikeuden herrat, kanslian herrat ja konttoriherrat. Pitäisikö minun sitten olla poikkeus? Olenko minä sitten huonompi? — Vaikka niinhän majisteri sanookin, ett'ei senvuoksi tarvitse huonompi olla, että puhelee suomea, mutta — — — sano sinä, serkku, kun olet naimisissa, minkätähden minä olen semmoinen hupsu?
— Sentähden, ett'et ole vielä naimisissa. Kun tulet majisterin rouvaksi, niin osaat paremmin näkyä mitä olet. Me naiset useammiten palvelemme niin paljon kuorta niinkauan kuin sydän löytää pään.
— Elä haasta, serkku, noin! Onhan monta herra päätä, jotka ovat olevinaan kiivaita fennomaaneja ja kuitenkin kainostelevat käyttää suomea. He sanovat, että suomalaisuus on vaan ylevä, kaunis aate, joka — — —
— Jumala varjelkoon sinun sydäntäsi mokomista päistä, jotka eivät ikinä pääse aatteesta työhön! Ehkäpä heissä sitten rakkauskin on vaan kaunis aate, joka ei koskaan töissä ilmesty. Rakastu sitten sellaisiin!