— Mutta sitäpä en tee. Ja sentähden olenkin majisteriin hyvin mieltynyt. Hänellä sitä paitse on erinomaisen hyvä sydän. Et usko, kuinka hyvä sydän! Pappa sanoo, että hänellä on koko terävä pääkin. Ja mitäs tuolla päättömällä miehellä juuri tekisikään. Eikö niin, serkku?
— No, no, serkkuseni; mutta onko majisteri sitten nyt jo omasi?
— Enhän sitä sanokaan. Mutta voinhan jutella serkulleni mitä sattuu. Ethän pane pahaksi; sinä niin hyvin ymmärrät minua. Sitä paitse asuuhan majisteri juuri meillä ja mamma pitää hänestä niin paljon, vaikk'ei mamma olekaan fennomaani niinkuin pappa ja minä…
— Niin, sinä pidät hänestä kaikkein enin. Sitä parempi, serkkuseni.
Sovitte hyvin te kaksi liinaharjaa yhteen.
— Sinä pilkkaat minua, serkku. Luuletko, ett'en voi olla hänestä haastelematta? Näytänpä sen.
Ja sitten he astelivat vähän matkaa ääneti.
— Te rouvat, kun olette naimisissa, ymmärrätte aina niin väärin nuoria tyttöjä, aloitti uudelleen neitiserkku. Te arvaatte aina asiat ennen aikojaan.
— No, no, serkkuseni; minä lupaan ett'en arvaa mitään. Päinvastoin vakuutan, että sinä olet majisterille ainoastaan hyvä ystävä, joka hänen kanssaan kiistelet, oikeinpa vihastutkin toisinaan.
— Sitä juuri teenkin. Mutta tiedäpäs, että koko ruotsalaisen rouvaskoulun tytöt ovat häneen enemmin mieltyneet kuin minä. Luulenkin, että he ovat kaikki aika fennomaaneja.
— Ethän nyt luule liikoja, serkkuseni?