— Enhän mitä. Kuulehan, kun juttelen! Muistathan kuinka heikkoa syksyllä oli jää Salakkalahdessa?
— Muistanpa niin sanotuksi.
— Mutta majisteri ei peljännyt enkä minäkään sitten peljännyt. Mentiin jäälle. Majisteri sitoi sekä riisui aina minulle luistimet. — Näin kahden voin sanoa, että jalkani oli silloin aina vähän juonikas. — Ja kuulehan, serkkuseni! Hän sanoi, että minulla on hyvin kaunis jalka!
— No, no, serkku!
— Oikein totta! Sitten hän luisteli ja minä luistelin ja sitten minä lankesin. — — Taikka oikeastaan en minä olisi langennut, mutta kun se nyt niin sattui.
— Kelpasihan sinun langeta, kun majisteri oli nostamassa.
— Kylläpä hän sitten olisi ollut aika puuhevonen, joll'ei olisi tullut nostamaan!
— Niin, niin, no sitähän tarkoitinkin. Mutta eihän sillä todisteta, että rouvaskoulun tytöt ovat fennomaaneja?
— Maltahan! Siihen tullaan. — Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi kiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika urhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä iltahämärällä luistamaan. Tuota pikaa kiertyi heitä koko legiona majisterin ympärille — niinkuin tiedät, antaa majisteri tunteja rouvaskoulussa — ja kaikilla oli millä mitäkin sanomista, että minun oikein pisti vihaksi — vaikka kyllä minäkin häntä likenin. Mutta olihan se eri asia. Kuitenkin oli jää niin heikko kuin kaksiöinen jää oli. Se ritisi, se ratisi ja — petti! Mutta tiedätkö, kuka silloin upposi? Ei kukaan muu kuin juuri majisteri ja minä. Enhän voinut jättää häntä siihen yksin, vaikka kyllä muut pakenivat. Minä tartuin häneen kiinni ja niin yhdessä mentiin. Et usko, kuinka se tuntui kummalliselta.
— Ja sinä kuitenkin vielä olet tässä?