— Emmehän tietysti sentään hukkuneet niin matalaan lahteen, vaikka sitä on tosin koettu kaivaakin. Noustiin ylös kuin uitetut hanhenpojat — taikka oikeastaan majisteri nosti minut sekä itsensä. Sinä et usko, kuinka minua hävetti. Mutta majisteri käänsi asian leikiksi, otti minun käteni kainaloonsa ja niin yhdessä mentiin. Onneksi oli iltahämärä. En ole koskaan niin sydämestäni toivonut pimeyttä kuin silloin. Ja kuitenkin oli se ilta minulle niin rakas, mutta, mutta — — minä en voi sitä sanoa.
— Sinä et sitten kerro serkullesikaan? Minä en siis ansaitse luottamustasi?
— Anteeksi, serkku! Sinuunko en luottaisi? Niin, minä kerron. — Ennenkuin päästiin kotiin, tarttui hän noin hellästi käteeni ja sitten hän sanoi ja minä vastasin ja sitten — — — minä en voi sitä sanoa. Mutta tiedäthän itse, serkkuseni, kun olet jo naimisissa. Mamma ja pappa sen jo tietävät. Enkä minä sen jälkeen enää olekaan hävennyt käyttää suomea vaikka millaisessa seurassa.
— Onnea, rakas serkkuni! Onnea! Sinusta tulee viisas vaimo. Joka ei pääse naimisissa järkeensä, se ei pääse koskaan.
Ja sillä tavalla se jutelma päättyi.
TÄYSVILLAINEN.
Tässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen.
— Vaimoni! aloitti mies. — Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää tapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi puolivillaiseksi.
— Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo kokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on totuttu, ja palaja olevaisiin oloihin.
— Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen.
Tahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee.
Tiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin,
mutta kokonansa.