Semmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän tuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo värehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta samalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi.
Tähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja epäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset ahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten tavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki edelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli syypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi niiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. — Miks'ei saisi tervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? — vaikka neitseet tällä kertaa hieman hymyilivät.
Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan.
Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa, oikein semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja hullun vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin saarnasta.
Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi selittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin tahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan loppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta kohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia kuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien kielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja hikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi hän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja kolmatta ja kaikkia neitosia, — ne olivat Jyväskylän seminaarin neitosia, jotka "suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen aikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat he.
— Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua ruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja hänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen on laitani toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen herruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää minussa tapahtuman.
Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan vasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän kokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa.
Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti.
— Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla?
— Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja sitten lausui: — Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat!