Mestari teki notkean kumarruksen ja läksi.
Mutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen taivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä rehoitti.
APULAINEN.
I. PAPPILA VANHALLAAN.
Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys; mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi koko pitejä.
Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.
Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista, iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos, Nuijasota.
Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!"
Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan. Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa": viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika — jos sitä viaksi suvaitaan sanoa — aina väisty oikeaoppisen kirkon paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät. Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.
Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi kolmikas lampaanjalka, — ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen tavallista runsaammin varoja.