— Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.
— Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.
— Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.
— Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen poika.
— Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle, jatkoi hänen sisarensa.
Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi ja maine.
Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan sydämellisesti. — Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta kirkkoherraa. — Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin. Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle. Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi palaa?
Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä lensi uusia ajatuksia.
Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran vanha rouva.