Tuo siis poika
Klaus Flemingin, sen ainoan, mi mulle
Voi vetää vertoja, tuon uskaliaan
Ja lujan, ankaran kuin minä itse,
Ja jota vihaan jälkeen kuolemankin.
JUHANI FLEMING (itsekseen).
Niin helpoks onnen aikaan tuntui kuolo.
Nyt, sydän, kaikk' kuin kadotit sä, kuinka
Viel' elämästä kuiskata voi toivo!
Luo kuninkaan jos käyn taas, palatessa
En ole sama mies kuin lähtiessä.
HERTTUA.
Juhani Fleming! Kuulin että ootte
Vähemmän syypää tuomioon kuin muut.
Siis — käykää lähemmäks — jos tahdotten
Vapaana mulle palvelukseen tulla
Ja jättää Warsovan ja Sigismundin,
Niin sovinnon ja armon merkiks tuossa
Ma käten' annan.
JUHANI FLEMING.
Teidän Armonne!
Niin kalliiks kuin tuon jalon tarjon katson,
Te yhtä kalliiks arvatkaa se tunne,
Mi haudan reunall' eestäni nyt puhuu:
Ei syytä saaliista, miks hylkäisin
Ma rakkaan kuninkaani sekä häntä
Niin kiittämättömästi pettäisin.
(notkistaa toisen polvensa.)
Ma muut' en voi, kuin nöyrimmästi pyytää
Vapaata, jalomielist' armoa.
HERTTUA (kolkosti naurahtaen).