Kas, iloon herää luontokin,
Kun kevät saapuu maille.
Siks ilo kaikkiin mielihin,
Sit' ettemme jäis vaille!
Oi äiti, olkoon osanas
Täst' asti ilo vain,
Ei tosiaan päivä murheikas,
Mutt' elo onnekkain!
On luonnossa niin ihanaa!
Nyt tuuli huokuu puissa,
Ja maa, se vihreen verhon saa.
Soi aallot salmein suissa.
Nyt luonto itse iloiten
Käy sulle lupaamaan
Teit' onnen, sulon, hauskuuden,
Kun kuljet päällä maan.
15 p:nä'toukok. 1852.
2. Tyttö.
Kävi niityllä tyttönen kaunoinen, niin kaunoinen.
Näki nurmella vihreellä ruususen, näki ruususen.
"Kukka", hän lausui, "sa poimitaan."
"Poimi vaan, poimi vaan",
Sanoi Julia.
Waan lilja kainona lausui näin, se lausui näin:
"Ota minut, olet onnekas, ystäväin, minun ystäväin."
"No kukkaset, kumpiko poimitaan?"
"Minut vaan, minut vaan!"
Niin ne lausui.
"Tule, riemuja punainen ruusu suo, se riemuja suo,
Ilon, onnen, ja rakkauden hehkun tuo, ne se sinulle tuo!"
"No, kukkaset, kumpiko poimitaan?"
"Minut vaan, minut vaan!"
Sanoi ruusu.
"Ei, tyttö, tulkosi luokseni mun, niin, luokseni mun,
Niin rauha versovi tielläs sun, aina tielläsi sun!"
"No, kukkaset, kumpiko poimitaan?"
"Minut vaan, minut vaan!"
Sanoi lilja.
Hän seisoi nurmella arvellen, niin, arvellen.
Oli kumpikin hänestä kaunoinen, yhtä kaunoinen!
Ja kuu hän mietti, mi vietävä ois,
Tuli poika, ja — hän
Wei neidon tän.