Ei, suo sen loistaa vieläkin
Mua vastaan hetkinen.
On uskollisuus kirkkahin
Ja lempi loisteess' sen.
Ja yö kun saapuu syksyinen,
Tuo rauhan mieleen hohde sen.
Sen lehdon tumman muistatko
Min tummiin siimeisiin
Me käytiin tulless' illan jo.
Ja missä vannottiin
Me lempi luja, ikuinen —
Sait suukon merkiks liiton sen.
Nyt kellastui jo lehto tuo,
Syysmyrskyt ulvovat,
Waan muisto, toivo mieleen luo
Taas ajat armahat.
Me erotaan — vaan luottaen
Me luomme ylös katsehen.
Suo ruusuhuultes suukko nyt
Yks, armas, mulle vain.
Ja lepää, niinkuin levännyt
Oot ennen rinnallain,
Niin sinust' unta nähdä saan.
Kun myrsky ulvoo raivoissaan.
Kun pikku pääsky istahtaa
Sun ikkunasi luo
Ja lauluansa kauneimpaa
Sun kuultavakses suo,
Niin usko: lähetin mä sen
Sun luokses, armas ainainen.
Äl' itke, joskin vaipuisin
Mä mereen myrskyisään.
Woit muistaa mua kuitenkin
Jos et voi käydäkään
Sa haudallani, viedäkses
Sen kumpuun kukat, kyyneles!
Waan sormukses jos ruoste syö
Ja uskos, lempeskin,
Niin rantaan siihen risti lyö,
Min kuohu raivoisin.
Oi, silloin vasta kuollut oon,
Ja silloin mua surtakoon!
Sa kalvenet! Oi, tunnenhan
Niin ettei käydä voi!
On sielus puhdas; puhtaimman
Myös katseen silmäs soi.
Oot elon uni ihanin
Ja sielun aarre kallehin!
Nyt suudelma — yks ainut vain,
Ja sitten — hyvästi!
Ja katse yksi — lohduttain
Se tunkee sieluuni.
Oot ruusuni — ma tuulonen.
Sua lemmin yli kaikkien!
1850.