Rouva. Mutta, eno, mitä on tämä olevinaan? Tähän saakka hän ei ole minulta mitään kieltänyt… tahtooko hän nyt minulta jotakin kieltää?
Eno. Oikein arvasit, lapseni; mutta sinä olet ymmärtäväinen, sinä tottelet häntä. Yhtä maailmassa hän sinulta kieltää; ja ellet tässä seuraa hänen tahtoansa, niin syyttää saat itseäsi, sillä hänen vihansa ei rajoja tiedä, eikä löydy rangaistusta niin suurta, jolla voisit häntä lepyttää; kotirauha olisi silloin kadonnut, katumuksesi liian myöhäinen.
Rouva (vähän närkästyneenä). No, mitä sanoi hän? mistä kieltää hän minua? Vielä en ymmärrä mitään — En salaa, että mielelläni tahtoisin tietää, mikä seurauksissaan voi olla niin hirmuinen… Se mahtaa olla jotakin kummallista!
Eno. Se kummallista on, sinä hämmästyt; minä itsekään en ymmärrä, miten Rietrikki uskaltaa semmoista puhua. Hän kieltää — —
Rouva (varsin uuteliaasti). Minua mistä?
Eno. Polttamasta tupakkaa.
Rouva. Mitä! minua! Tupakkaa? Te ilveilette! Niin, jos olisin meri- tahikka sotamies.
Eno. Samaa olen minä saarnannut tuolle itsepintaiselle veitikalle.
Rouva. Mutta hän on sen ehkä vaan pilallansa sanonut.
Eno. Ei, ei ensinkään. Hän oli totinen, kuin totinen on; pilaa en laisinkaan hänessä voinut havaita; hän vimmoissansa ei tahtonut kuulla mitään.