RIIKKA. Tst! Minä ostan sen ja lähetän Kaarlolle laskun, niin saa hän sen koreesti maksaa. No hyvästi, hyvästi niin kauaksi, kyllä minä kohta palajan. (Menee.)
OORTTA (Liisalle). Minä menen auttamaan Katria niinkauaksi kuin Liina tulee. (Menee.)
KAARLO. Mahdotonta on piirustaa tälläisessä metelissä, pääni on vallan pyörällä. Kaikkivaltias on varmaan niin säätänyt, että Liisa täti on kadottanut kuulonsa, muuten menettäisi hän varmaan sen pienenkin järjen mikä hänellä on, kuuntelemalla noitten toisten lörpötyksiä. Nuo sukulaiset, nuo sukulaiset, ottavat minulta hengen! (Vaipuu mietteisiin käsi poskella.)
KATRI (laulaa kyökissä).
Nätti tyttö,
Poikain tuttu,
Vaik'ei iku oma.
Huh heijaa vikuvalla,
Vaik'ei iku oma.
VARRO (tulee ja kuin häntä ei huomata, lyö Kaarloa olalle). Hyvää päivää ystäväni. Varmaankin häiritsen sinua mietteissäsi. Arvattavasti uneksuit olevasi rakennushallituksen yliarkkitehti, tai muuta sellaista?
KAARLO. En niinkään. Minä uneksuin olevani Macbeth, Skottlannin kuningas, ja joka päivä eläväni ilossa ja riemussa, ja syöväni lämpöisiä nahkasaappaita ja kylmiä iltatutkistelemuksia, tuotuja jostain sisäafrikan herkkumyymälästä, kunnes eräissä syntymäpäiväkemuissa kaasin hengellistä teetä uudelle silkkihameelleni ja rangaistukseksi siitä saan elämän ikäni kuunnella rekihoilotuksia.
VARRO. Anna, anna, minun tunnustella valtasuontasi.
KAARLO. Ole huoletta, ei valtasuonessa ole mitään vikaa, mutta pää on vaan täynnä akkain lörpötyksiä. Jaha, no, koska sinä tulit niin voimmehan keskustella järkevämpiäkin asioita, mutta tässä emme saa rauhaa, se on varma; tuo on kyllä kuuro ja — sitäpaitsi näkyy nukkuvankin, mutta kyökissä on kaksi ja ainakin toista kaksi tulee kohta lisäsi vielä. Mennään tänne, ehkä täällä saa paremman rauhan. (Menevät.)
VARRO (mennessään). Vallanhan sinä näyt pelkäävän omia sukulaisiasi.